lauantai 8. syyskuuta 2012

105

Harvenee, harvenee... haluaisin kirjoittaa joka päivä, niin olisi puolet helpompaa muistaa kaikki selkeämmin ja osaisi paremmin kirjoittaa. Ei vain... ehdi? Tai en saa vain aikaiseksi. Huomenna lupaan...voisin tehdä kunnon postauksen, kuvia ja kaikkea. Nyt aion vain... kirjoittaa fiilikset talteen ja huokaista tyytymättömänä....

I can't believe you were the one, 
to build me up and tear me down. 
Like an old abandoned house.

Mä elän liikaa menneisyydessä, tänään taas sen tajusin. Oikein isolla kädellä. Surulliset ja muistoja mieleen tuovat biisit olivat kyllä niin isona osana tänään. Itkuinen olo, ja sen kyllä huomaa myös kaksi päivää vanhoista, levinneistä meikeistäkin... en jaksa puhdistaa niitä vieläkään pois. Mä en ...tiedä. Mistään. Mitään. Oikeastaan mulla on hyvä olla, ja jopa tunnenkin jotakin... mutta toisaalta, katson peiliin ja kysyn ''mitä mä oikeesti haluan?'' - En tiedä siihen vastausta. Miksen vain osaa olla kerrankin onnellinen ja yritä edes siirtyä eteenpäin! Miksen... mä en t i e d ä. ''Hukassa'', joo, sehän se olikin tän paikan nimi, tuttua seutua mulle. Viime postauksessa kirjoitin olevani onnellisempi kuin aikoihin. - Olin kai osittain oikeassa, mulla on paljonkin syitä hymyillä juuri nyt... mutta... tänään muistin jälleen, kuka mut oikeasti on saanut onnellisemmaks kuin kukaan muu... miten paljon ikävöinkään niitä hetkiä, sitä ihmistä... ehkä eniten sitä tunnetta. Sitä, että pelkkä katse... yksi sana... puhelu... pienen pieni käden hipaisu... voi tuntua paremmalta ja niin paljon voimakkaammin kuin keneltäkään toiselta. En tajua, miten helvetissä se sen teki, mutta jotain käsittämättömän mystistä on pakko ollut käydä, kun edelleenkin tunnen näin. Ja välillä tuntuu, että tää vain voimistuu mitä pidemmälle päivät käy. Kyseisestä ihmisestä tuli vain niin korvaamaton, ihan huomaamatta... Yritin olla... rakastumatta, koska tiesin jo heti alussa sen olevan riski, suuren suuri riski... Hänestä tuli vain niin tärkeä, koska tunsin itseni tärkeäksi aina kun puhuttiin, nähtiin, halattiin... ihan mitä tahansa. Oikeasti, pelasti mut todella paljolta... auttoi yli vaikeassa asiassa, tietämättään, luulen... ja välitti, vaikka hyvin sen peittikin välillä. Ja nyt... sattuu, koska en usko näkeväni häntä enää. Ainakaan pitkiin aikoihin... ja vaikka näkisinkin, ei mikään ole niinkuin ennen... Jos jossain lentää just nyt tähdenlento... toivon vain... että sun hyvä olla ois... että hymyilet... naurat... toivon, että joku päivä sut taas näkisin, ja olisit onnellinen, aidosti... 


2 kommenttia: